Aladdin (live action)

En ole juurikaan nähnyt näitä Disneyn vanhoihin animaatioihin enempi tai vähempi pohjaavia live action -versioita. Osa on muuten vaan jäänyt väliin ja osa taas ei ole edes kiinnostanut (kuten tämä Dumbo äskettäin). Aladdin oli pakko päästä katsomaan, koska Tuhannen ja yhden yön sadut on mun lempparisatukokoelma. Animaatiota en siis koskaan nähnyt lapsena, vaan ensimmäistä kertaa vasta aikuisena.

En muuten ollut tajunnut, että tästäkin on molemmat kieliversiot, niin kävin siis katsomassa dubatun version. Juonesta en tähän jaksa kirjoittaa, koska tosiaan oletan kaikkien tietävän mikä idea tässä on. Visuaalisesti tämä oli todella herkullinen elokuva: kaikki ne värit, vaatteet ja maisemat oli tosi kiinnostavia. Fiilikseltään ja joiltakin elementeiltään tämä oli erilainen verrattuna animaatioon ja varsinkin satuun verrattuna. Hahmoista Jafar oli vähän liian vähän pahis tässä ja henki oli tosi hyvä hahmo tässäkin, vaikka tosiaan erilainen kuin animaatiossa.

Viihdyin elokuvan parissa tosi hyvin ja tykkäsin kyllä tosi paljon! Tekisi mieli käydä katsomassa vielä originaaliversiokin.

Mainokset

101 dalmatialaista

20190310_120143

101 dalmatialaista neljänä eri-ikäisenä versiona: kuvakirja (1977), Dodie Smithin kirjoittama lastenkirja (1956), animaatioelokuva (1961) ja live action -elokuva (1996).

Ostin live action -elokuvan viime vuonna Tukholmasta kirpputorilta dvd:nä ja äskettäin tuli sopiva hetki sen katsomiselle. Olin nähnyt sen aiemmin uutena elokuvateatterissa. Samalla vaivalla halusin katsoa myös animaatioversion, koska edellisestä katsomiskerrasta oli vuosia aikaa.

Elokuvien taustalla oleva kirjakin oli tätä ennen jäänyt lukematta. Tuo elokuvan perusteella tehty kuvakirja sen sijaan oli yksi suosikeistani lapsena, mutten ole selaillut sitä vuosiin. En oikeastaan edes muista, milloin olen edes nähnyt animaation ensimmäisen kerran, kun monet Disneyn tuotoksista oli tosiaan lapsena mulle tutumpia kuvakirjaversioina.

Kirja ja molemmat elokuvat on kaikki aika erityyppisiä, vaikka sama tarina onkin kyseessä. Live actionissa tarinaa on nykyaikaistettu jonkin verran ja muokattu muutenkin, esim. Roger on muuttunut säveltäjästä videopelisuunnittelijaksi ja Cruela DeVil vanhasta koulukaverista pomoksi. Kirjassakin oli jotain yksityiskohtien eroja elokuviin nähden. Suurin juttu oli ehkä se, että aikuisia koiria oli kolme: pennut olivat Pongon ja Missisin, kun Perdita oli pennuille alkuvaiheen varaäiti.  Koirien pako vankeudesta on jossain määrin erilainen kaikissa kolmessa versiossa, muut erot olivat kaikki pienempiä.

Katsottiin live action -versiota osittain äitini kanssa ja sain muutaman kommentin siitä. Elokuvassa oli kova meteli ja vauhti päällä, jonka jälkeen animaatio tuntuu tosi kesyltä. Samalla hän ihmetteli sitä, ettei kai meitä ole oikeasti viety katsomaan tällaista elokuvaa lapsina (kyllä, tosiaan vietiin). Toisaalta sitten häiritsi, miksei eläimet puhu samalla tavalla kuin saman ajan hittielokuva Babessa ja omasta mielestäkin se olisi ollut toimiva ratkaisu.

Edelleen Maija Poppasen paluu

Pakko postata uudestaan samasta aiheesta kun en kestä. (Edellinen postaus täällä.)

Kävin siis katsomassa uudestaan Maija Poppasen paluun, tällä kertaa originaaliversiona. Nyt kahden kerran jälkeen olen enempi fani kuin vielä ensimmäisellä kerralla.

Edellisessä postauksessa en tullut maininneeksi, että lapsinäyttelijät oli tosi saman oloisia kuin vanhan elokuvan lapset. Nyt tässä yhteydessä täytyy myös kehua roolisuorituksista sen verran, että lyhdynsytyttäjä Jaakko/Jack (Lin-Manuel Miranda) oli ihan paras koko porukasta.

Elokuvan paras pätkä oli (edelleen) ihmisiä ja perinteistä animaatiota yhdistänyt Royal Doulton Music Hall -pätkä. Se tuntui olevan pidempi kuin edellisen elokuvan yhdistelmäkohta (en tarkistanut pitääkö tämä paikkansa) ja musiikkinumero oli ehdottomasti koko elokuvan paras. (Youtube tarjoaa kappaleen ääniversion, ei klippiä elokuvasta.)

Useampi musiikkikappaleista toimi paremmin englanniksi kuin suomeksi, mutta silti osa oli edelleen turhan irrallisia tai ei oikein muuten sopineet kyseiseen kohtaan.

Tää on kyllä joka tapauksessa melkein ”practically perfect in every way” -elokuva.

Maija Poppasen paluu

Ah, tätä on odotettu innolla ja kauhulla – Maija Poppasen paluuta. Kävin katsomassa kyseisen elokuvan heti joulupäivänä, tosin dubattuna versiona kun seuralaisen aikatauluihin sen esitykset natsasi paremmin.

Tässä sitten ne kootut huomiot (ei oikeastaan taida spoilata):

  • Emily Blunt oli melkein yhtä hyvä kuin Julie Andrews, mutta ei silti kuitenkaan
  • oli kiva löytää tästä samoja tavaroita, vitsejä ja tarinallisia elementtejä kuin aiemmassakin elokuvassa
  • puujalkavitsiä ei kerrottu kokonaan!!
  • musiikkinumerot oli aika päälleliimattuja
  • suomitekstit musiikeissa ei juurikaan toimineet eikä yksikään tuntunut yhtä hyvältä kuin aiemmat kappaleet (tosin epäilen toimivuutta alkuperäisversiossakin)
  • piirrosanimaatiota yhdistäneestä kohdasta tykkäsin (pingviinit oli sielläkin!!)
  • nokikolarit vaihdettu lyhdynsytyttäjiin, mutta se ei oikeastaan ollut ongelma ja tanssinumerokin toimi samalla lailla
  • siellä oli Dick van Dyke pankissa töissä!!

Mä taidan kyllä käydä vielä siellä originaaliversiossakin tarkistamassa miten laulut toimii englanniksi. (EDIT: jatkopostaus toisen katsomiskerran jälkeen täällä.

Maija Poppanen

20181206_164926

Tämä on teksti, jota en meinannut pystyä kirjoittamaan, koska kyseinen elokuva on mulle niin tärkeä ja on niin vaikea saada sanoiksi mitä mielessä liikkuu.

Disneyn live action -klassikko Maija Poppanen vuodelta 1964 on ollut mulle jostain teinivuosista lähtien yksi niistä turvaelokuvista, joihin palaan vuodesta toiseen uudestaan. Edellisestä katsomiskerrasta oli silti jo hetki aikaa, kun keväällä tuli katsottua tämä ja Saving Mr. Banks peräkkäin. Tämä piti tehdä just nyt, koska elokuvalle tulee jatko-osa ensi-iltaan joulun aikaan.

Saving Mr. Banks on vuodelta 2013 ja kertoo varsinaisen Maija Poppasen tekemisestä ja kirjailija P. L. Traversin taustoista. Walt Disneyn piti pehmitellä kirjailijaa vuosia ennen kuin sai luvan kirjan filmatisointiin. Mä muistan, etten itkenyt ennen elokuvissa ikinä, mutta aikanaan tämä onnistui avaamaan itkuhanat ja sen jälkeen sitä on tapahtunut useammin. Varsinkin alkuperäisen Maijan ensi-illan kohta elokuvassa oli tällä toisellakin katsomiskerralla edelleen sellainen, että mulla valuu kyyneleet täysillä. Mä olen tosi iloinen, että elokuva saatiin tehtyä ja siitä tuli sellainen kuin tuli. Kirjailija pelkäsi kirja-Maijan pilaamista, mä taas pelkään, että mun elokuva-Maija pilataan sillä jatko-osalla. (Trailerin perusteella vaikuttaa, että saatan pelätä turhaan.)

Mä olen lukenut kirjat viimeksi lapsena ehkä kahteen kertaan ja pidin silloin niitä hivenen tylsinä. Kirjojen Maija oli mun mielestä niin itseään täynnä ja ärsyttävä. Nyt kuitenkin leffojen katsomisen jälkeen tuli sellainen olo, että haluan antaa alkuperäiselle Maijalle uuden mahdollisuuden ja pistin Adlibriksestä tilaukseen version, jossa on kaikki neljä osaa yhtenä kirjana. Olen kirjaa lukenut pienissä erissä kesän ja syksyn aikana. Tuhat sivua Maija Poppasta on kyllä hivenen puuduttava kokemus. Muistin nyt paremmin, miksen näistä kirjoista ollut niin innoissani lapsenakaan. Tässä oli liikaa sellaista ns. iltasatumateriaalia esimerkiksi kuninkaan luona vierailevasta lehmästä ja muista vastaavista ilman, että Banksin lapset olisivat mitenkään mukana. Jossain kolmannen kirjan kohdalla alkoi tökkiä nekin satuelementit, missä lapset oli otettu mukaan. Kirja varmaan jää vielä toistaiseksi omaan hyllyyn, mutta meinasin kokeilla P. L. Traversin muita kirjoja vielä tämän lisäksi.

Prinsessapäiväkirjat

 

Silloin noin 15 vuotta sitten, kun olisin ollut sopivassa iässä, niin Suomessa ei oikeastaan julkaistu sellaista kirjallisuutta, jota nykyään kutsuttaisiin sanaparilla young adult. Mun oli siis pakko lukea normaaleja teinikirjoja, koska olin aikuisten kirjojen suhteen tosi vaatelias (olen toki vieläkin, mutta se on toinen juttu). Meg Cabotin kirjoittama Prinsessapäiväkirjat oli mulle sellainen sarja, josta tykkäsin ihan älyttömästi. Oikeastaan mä tykkään niistä edelleenkin, kun luin muutaman osan vuodenvaihteessa.

Disney teki live action -versioina kaksi kirjasarjaan pohjautuvaa elokuvaa. Prinsessapäiväkirjat 1 julkaistiin 2001 ja Prinsessapäiväkirjat 2 vuonna 2004. Katsoin ne pitkästä aikaa ja on ne edelleenkin viihteenä hyviä. Ensimmäisessä osassa on sama idea kuin ensimmäisessä kirjassakin: Yhdysvalloissa asuva teinityttö saa kuulla olevansa pienen eurooppalaisen valtion kruununperijä eikä uuteen moodiin sujahtaminen suju ihan saumattomasti. Toisessa osassa etsitään soveliasta puolisoa ennen kruunajaisia. Alkuperäisissä kirjoissa ei koskaan päästy näin pitkälle. Jälkikäteen on julkaistu vielä yksi kirja nimeltään Royal Wedding (ei löydy suomeksi), joka siis taitaa sisältää kuulumiset mitä tapahtui lukion päättymisen jälkeen. En ole siis uskaltanut lukea kirjaa vielä, vaikka se omasta hyllystä löytyykin. Onneksi omassa hyllyssä on reservissä vielä muutakin lukematonta samalta kirjailijalta.