Mestarietsivä Basil Hiiri

Mestarietsivä Basil Hiiri on Disneyn animaatio vuodelta 1986. Elokuva kertoo tarinan siitä, kun Olivia-tytön isä kaapataan ja Basil Hiiri auttaa tämän etsinnässä, koska sieppauksen takana on Ratigan-rotta, joka oli jo aiemmin Basilin tuttu. Lisädraamaa vielä vallankaappauksen yrityksestä. Esimerkiksi Rinki tinki tinki -blogissa on tarkempi juonikuvaus niille, jotka sellaista kaipaavat. Mulla oli lapsena Basil-värityskirja ja satukasetti, olisin myös halunnut nähdä elokuvan jo silloin, mutta näin sen ekaa kertaa vasta aikuisena. Näin jälkikäteen ihan hyvä, että se sensuroitiin multa, koska olisihan tuo ollut ihan hemmetin jännä mulle silloin. Tämä taisi olla nyt ehkä vasta toinen tai kolmas katsomiskerta elokuvalle. Pidän tätä yhtenä parhaista tuon ajan Disney-animaatioista.

Kirjoja Basil Hiirestä on Eve Tituksen kirjoittamana julkaistu viisi, mutta niistä sattui vastaan Kierrätyskeskuksessa vain ensimmäinen, Basil of Baker Street, joka on julkaistu alun perin vuonna 1958. Tässäkin oli kyllä kidnappaus-teema, mutta muuten juoni oli tosi erilainen kuin elokuvassa. Olisikohan Olivia, Ratigan ja muut sitten jossain myöhemmistä kirjoista? Nyt kirja ei tuntunut mitenkään erityiseltä lukukokemukselta, mutta olen ihan varma, että lapsena olisin antanut tälle hyvät pisteet. Olisin kyllä halunnut tykätä tästä enempi, kun tykkään elokuvastakin ja kun parhaat lastenkirjat toimii aikuisenkin lukemana. Sarjan seuraavia osia ei näyttänyt ainakaan täällä päin olevan kirjastossa, niin varmaan niitä ei tule luettua, jos ei jostain muualta vahingossa tupsahda vastaan.

 

Leijonakuningas 2019

Kävin katsomassa uuden version Leijonakuninkaasta. Olin miettinyt tämän pari viikkoa, menenkö ollenkaan, mutta päätin sitten antaa elokuvalle mahdollisuuden ja oli kyllä niillä rajoilla, että olisiko kannattanut jättää väliin. Tästä on kyllä tosi vaikea sanoittaa fiilikset, mikä siinä tökki. En tässä rupea tarinaakaan sen enempää kommentoimaan, mutta taitaa olla melko lähellä vanhaa animaatiota (en ole itse sitä kovin montaa kertaa nähnyt, niin en muista enää yksityiskohtia). Ainakin tätä oli venytetty pituudeltaan siihen nähden ja meinasin hetkittäin jopa tylsistyä.

Mulle jäi vähän epäselväksi, kuinka paljon tästä oli tehty tietokoneella, että oliko vaikka maisemakuvauksissa aitoa videota yhtään mukana. Visuaalisesti tämä oli tosi aidon oloinen: maisemat oli hienoja ja hahmot oikeiden eläimien näköisiä. Eläinten ulkonäkö toisaalta oli vähän säädetty siitä aiemmasta animaatiosta eikä ne olleet muutenkaan ihan sen näköisiä kuin mitä olisin niiden halunnut olevan. (Varsinkin Scar oli tässä elokuvassa jotain ihan muuta kuin siinä animaatiossa.) Eka reaktio koko elokuvan visuaaliseen ilmeeseen oli, että tämähän oli tosi paljon värittömämpi kuin vanha animaatio: luonnollisempi varmasti näin, mutta parasta siinä toisessa oli just se herkullinen värimaailma.

Tämä on ehkä niitä elokuvia, joiden uusintaversio tällä tapaa olisi kannattanut jättää tekemättä. Ymmärrän kyllä, että tämä on sen verran suosittu ollut aikanaan, että haluttiin uusiksi tehdä, mutta silti. Jotenkin en siis itse ole kovin innokas katsomaan puhuvien eläinten elokuvia tällaisina lähes oikeina versioina, vaan mulle niiden pitää olla selkeä (piirros)animaatio tai sitten dokumentti, jos jotain aidompaa halutaan.

Kaksi tähteä viidestä, jos numeroarviointia pitäisi antaa.

Olipa kerran….

Kirjabloggaajien klassikkohaastetta on järjestetty jo muutaman vuoden ajan puolivuosittain. Tällä kertaa sitä emmännöi Tuntematon lukija. Itselläni on ollut varmaan pari vuotta taukoa osallistumisessa, mutta nyt keksin, että voisinkin lukea jonkun kirjan, mistä on tehty animaatio, koska sehän sopii tähänkin blogiin esiteltäväksi.

Kirjastosta löytyikin sitten helmi, jossa on kätevästi useampi satu mukana. Luin siis kirjan Olipa kerran – Rakastetuimmat satuklassikot (Minerva 2019), jonka sadut on koonnut, kääntänyt ja kuvittanut Sirkku Linnea.

Kirjassa olleista saduista aika monesta löytyy Disney-animaatio ja osasta lopuista löytyy jonkun muun tekemä elokuva. Tämä oli kyllä aika hyvä lukukokemus, koska en ole tämäntyyppisiä satuja lukenut käytännössä ollenkaan aikuisena. Muutama saduista tuntui tosin siltä, että tuskin olen niitä koskaan lapsenakaan lukenut. Kirja soveltuu hyvin klassikkosatuihin tutustumiseen ja iltasaduiksikin nämä olisi varmaan sopivan mittaisia. Eniten tässä häiritsi joidenkin nimien kääntäminen uusiksi, koska niillä on kuitenkin ollut vakiintuneet nimet, siis esim. Lumikin kääpiöt ja Prinsessa Ruususen Aurora oli muuttunut Aureliaksi. Nämä sadut oli siis kaikki käännetty uusiksi tässä yhteydessä eikä oltu vain koottu mukaan jotain vanhoja versioita.

Nämä sadut olivat mukana kirjassa:

  • Grimmin veljekset: Lumikki ja seitsemän kääpiötä
  • Charles Perrault: Saapasjalkakissa
  • Grimmin veljekset: Kalastaja ja hänen vaimonsa
  • Jeanne-Marie Leprince de Beaumont: Kaunotar ja hirviö
  • H. C. Andersen: Ruma ankanpoikanen
  • Grimmin veljekset: Sammakkoprinssi
  • Carlo Collodi: Pinokkio
  • Grimmin veljekset: Prinsessa Ruusunen
  • Grimmin veljekset: Punahilkka
  • Grimmin veljekset: Bremenin kaupungin musikantit
  • Grimmin veljekset: Tuhkimo
  • H. C. Andersen: Keisarin uudet vaatteet
  • H. C. Andersen: Prinsessa ja herne
  • Grimmin veljekset: Mehiläiskuningatar
  • H. C. Andersen: Pieni merenneito

Tammen kultaiset kirjat

Tammen kultaiset kirjat on aikanaan olleet tosi iso juttu lastenkirjallisuudessa. Meilläkin oli niitä paljon, sekä Disney-aiheisia että muita. Itse tykkäsin kovasti, mutten omista kuin muutaman, koska äiti ei aikanaan suostunut eroamaan omasta kokoelmastaan. Sarjassa oli joku lisenssijuttu, minkä takia muista otettiin uusintapainoksia, mutta Disney-kirjoista ei. Nyt muutamia on julkaistu uudestaan ja käsitin, että tulossa olisi enemmänkin kuin nämä neljä, mutta tällä kertaa nyt siit vain nämä tällaisena pikaisena esittelynä.

Aku Ankan leikkijuna (1950), Mikki Hiiren kuuraketti (1952) ja Dumbo (1955) on kaikki kivan vanhanaikaisella tavalla kuvitettu ja niissä on sitä vanhaa animaatiohenkeä. Dumbo-kirjassa on sama tarina kuin animaatiossakin, vaikka kirjan piirrostyyli ei olekaan ihan samanlainen kuin siinä. Aku Ankan leikkijunassa kerrotaan junasta ja siitä kiinnostuneista oravista, tämä kyllä olisi toiminut hyvin myös ei-Disney-versionakin. Luulen, että lapsena olisin tykännyt näistä kolmesta eniten Mikki Hiiren kuuraketin avaruusaiheisesta tarinasta, koska teema kiinnosti silloin. Nyt pidin kaikkia suunnilleen saman tasoisina.

Neljänneksi kirjaksi valittu Aladdin (1992) ei kuulu joukkoon, kun muut on klassisempia, mutta sopi hyvin julkaistavaksi esimerkkinä uudemman ajan Disney-kirjoista ja varsinkin kun nyt oli se live action -elokuvakin. Onkohan tätä muuten aikaisemmin julkaistu suomeksi ollenkaan vai olenkohan vaan missannut sen? Tässä on siis täsmälleen sama piirrostyyli ja tarina kuin animaatiossa. Tuli nyt live actionin jälkimainingeissa hyvin tarkistettua,  miten se nyt menikään, kun se ei ollut kovin hyvin muistissa, vaikka edellisestä animaation katsomiskerrasta onkin vain noin 1,5 vuotta.

Pekka Töpöhäntä

Tänä vuonna ruotsalainen kaikkien tuntema kissa Pekka Töpöhäntä täyttää 80 vuotta.

Pekka Töpöhäntä kuului mun lapsuuteen vain kirjamuodossa. Tarinoiden osalta pidin niitä hivenen tylsinä ja kuvakirjoista tykkäsin nimenomaan Lisbeth Holmberg-Thorin värikkään kuvituksen takia. Kuvittajiahan on ollut vuosien varrella monta. Nämä kuvakirjat mulla on siis edelleen tallessa kotona. Niitä paksumpia kirjoja äiti lukee vieläkin päiväkodissa unisatuna ja on kuulemma iso hitti vuodesta toiseen lapsilla, vaikken ihan ymmäräkään miksi.

Olin aika vanha, kun tajusin, että näistä on olemassa animaatioversioitakin. Ruotsissa Pekka Töpöhännästä on tehty normaali televisiosarja (1964-65) ja joulukalenterisarja (1997) sekä kolme pitkää elokuvaa (vuosina 1981, 1985 ja 2000). Näistä katsoin nyt tuon 1981 tehdyn elokuvan. Siinä kerrotaan, miten Pekka päätyy Uppsalaan asumaan ja sitten tämän elämästä kaupungissa toisten kissojen kanssa. En oikein tykkää tästä piirrostyylistä, kun olen ilmeisesti tottunut liian hyvään Disneyn kanssa. Ulkoasultaan tämä on siis jossain määrin simppelimpää  ja kotikutoisempaa. Tarina ei periaatteessa ole sen kummempi kuin kirjoissakaan eli omaan makuun ei kovin ihmeellinen. Ainakin tuli taas yhden elokuvan verran tutustuttua eurooppalaiseen animaatioon. 😀

Päivälehden museossa Helsingissä on menossa Pekka Töpöhäntä -aiheinen näyttely 15. syyskuuta asti. Yleensä tulee aika harvakseltaan käytyä keskustassa ja tuolla museossa vielä harvemmin, niin vaihteeksi harrastin lähialuematkailua ja kävin katsomassa tuon näyttelyn. Oli se kyllä pieni ja aika puuhamaa eli ei kannata erikseen lähteä Pekka-osiota katsomaan, jos mukana ei ole alle kouluikäisiä lapsia. Perusnäyttelyt sananvapaudesta ja kirjapainotekniikasta on paljon kiinnostavampia. Sisäänpääsy on ilmainen, niin vaikka ohikulkiessa voi käydä katsastamassa paikan. Odottelen itse tuonne taas jotain Disney-aiheista näyttelyä, kun olen edelliset missannut.

Perjantai on pahin (musikaali)

Perjantai on pahin on Disneyn live action -elokuva vuodelta 2003, jossa äiti ja teini-ikäinen tytär vaihtavat paikkaa keskenään toistensa kroppaan, mistä sitten aiheutuu kaikenlaista ongelmaa, kun äidin häätkin ovat tulossa. Siitä on olemassa myös näytelmäversio, jota esitetään tänä kesänä Turussa Samppalinnan kesäteatterissa (info).

Mikäli oikein ymmärsin, tämä on ensimmäinen kerta, kun kyseistä näytelmää esitetään koko Euroopassa. Vähän myös tuntuu siltä, ettei Disney-musikaaleja ole taidettu tätä ennen esittää suomalaisissa kesäteattereissa (itse muistan niitä vain normaaleista teattereista talvikaudelta). Elokuvan olin nähnyt aikanaan ehkä kaksi kertaa ja vaikkei se mikään ykkössuosikkini olekaan, niin silti sitä piti päästä katsomaan myös teatterissa, koska tarinan idea on sen verran nerokas. Toisaalta olin muutenkin haikaillut teatterimatkailun perään ja tässä oli pitkästä aikaa siihen hyvä tilaisuus.

Tämä musikaali ja elokuva eroavat jonkin verran toisistaan: henkilöiden nimet on vaihdettu, roolien vaihto on hoidettu eri tavalla ja pääosan teini ei näytelmäversiossa olekaan bändinuori, vaan normiteini. Erot ei käytännössä häirinneet itseäni, koska oikeasti tarkistin ne nyt vasta jälkikäteen blogijuttua kirjoittaessani ja muista katsojista tuskin kovin moni oli elokuvaa edes nähnyt ikinä.

Viihdyin kyllä katsomossa tosi hyvin. (Istuinalusta olisi auttanut jaksamaan vielä paremmin.) Tarina oli tosi vetävä, lavastus ja puvustus toimivia, roolisuoritukset pääosin hyviä ja kokonaisuus melko toimiva. Nyt jälkikäteen ajateltuna tämä oli huomattavasti vähemmän teineille suunnattu kuin elokuva aikanaan eikä siis oma vanheneminen tuntunut vaikuttaneen katsomiskokemukseen yhtään, vaan viihdyin nyt musikaalin kanssa yhtä hyvin kuin silloin elokuvan kanssa (tai nyt ehkä jopa vähän paremmin).

Oli muuten luksusta, että Samppalinnassa on livebändi säestämässä. Mutta todellisuudessa mietin jo katsoessa, että tämä olisi toiminut paremmin norminäytelmänä kuin musikaalina. Osa lauluista oli hyviä, osa huonoja tai tarinaan sopimattomia, osa tanssinumeroista ei toiminut. En toki tiedä missä määrin nämä ovat alkuperäisversion ongelmia ja missä määrin tämän toteutuksen.

Yllätyävän paljon tuolla oli muuten eläkeläisiä katsomassa, mutta ehkä ne on sitten niitä, jotka käy tuolla katsomassa esityksen joka vuosi sisällöstä riippumatta. Noin muuten tämä kyllä oli enempi nuorehkolle väelle ja perheille sopiva. Plussaa päivänäytöksestä, että tuonne tuli edes pääkaupunkiseudulta asti lähdettyä, kun ihan kaikki teatterithan tätä mahdollisuutta ei muista tarjota. Vähän ehkä houkuttelisi lähteä uudestaan katsomaan….

Pääosissa Linda Hämäläinen ja Maria Lund. Esityksiä 16.8.2019 asti.

Aladdin (live action)

En ole juurikaan nähnyt näitä Disneyn vanhoihin animaatioihin enempi tai vähempi pohjaavia live action -versioita. Osa on muuten vaan jäänyt väliin ja osa taas ei ole edes kiinnostanut (kuten tämä Dumbo äskettäin). Aladdin oli pakko päästä katsomaan, koska Tuhannen ja yhden yön sadut on mun lempparisatukokoelma. Animaatiota en siis koskaan nähnyt lapsena, vaan ensimmäistä kertaa vasta aikuisena.

En muuten ollut tajunnut, että tästäkin on molemmat kieliversiot, niin kävin siis katsomassa dubatun version. Juonesta en tähän jaksa kirjoittaa, koska tosiaan oletan kaikkien tietävän mikä idea tässä on. Visuaalisesti tämä oli todella herkullinen elokuva: kaikki ne värit, vaatteet ja maisemat oli tosi kiinnostavia. Fiilikseltään ja joiltakin elementeiltään tämä oli erilainen verrattuna animaatioon ja varsinkin satuun verrattuna. Hahmoista Jafar oli vähän liian vähän pahis tässä ja henki oli tosi hyvä hahmo tässäkin, vaikka tosiaan erilainen kuin animaatiossa.

Viihdyin elokuvan parissa tosi hyvin ja tykkäsin kyllä tosi paljon! Tekisi mieli käydä katsomassa vielä originaaliversiokin.

Disneytä teatterissa

Suomessa esitetään todella vähän Disney-musikaaleja, vaikka ne maailmalla ovatkin iso juttu, mutta nyt on ilmoitettu neljästä tulevasta tuotannosta.

Elokuvanakin tuttu Perjantai on pahin (Freaky Friday) pääsee kesällä 2019 Samppalinnan kesäteatterin lavalle Turussa (lisäinfo). Leffan olen aikaan nähnyt ehkä kahteen kertaan. Idea on sen verran nerokas, että varmaankin se toimii myös teatterissa. Tätä olen siis suunnitellut meneväni katsomaan, varsinkin kun lippujen hinnat on kuitenkin kohtuullisia (= teatterien normitasoa). Sen verran mitä vilkuilin muiden kesäteatterien ohjelmistoa, niin musikaaleja on taas tulossa kasoittain, mutta lähinnä sellaista suomi-iskelmää – Disneytä kesäteattereissa ei ole aiemminkaan tainnut olla missään.

Suomen ykkösmusikaaliteatteri Helsingin kaupunginteatteri on jo kertonut, että kauden 2019/20 musikaali on Disneyn Pieni Merenneito (lisäinfo). HKT:lla on aiemminkin ollut Disney-musikaaleja ja muuta ns. populaarimpaa kamaa kuin mitä muilla Helsingin seudun teattereilla. Tekisi kauheasti mieli käydä katsomassa tämä, mutta HKT:ta en ole yleensä pienituloisena ihmisenä tukenut, kun liput sinne on ihan hemmetin kalliita. Toisaalta oon kyllä ihan varma, että katsomatta jättäminen harmittaisi, niin pakko varmaan alkaa säästää sitä varten, vaikka Pieni Merenneito ei olekaan mun ykkössuosikkeja ysärianimaatioista.

Tampereen teatteri on taas esittämässä ensi kaudella 2019/20 Notre Damen kellonsoittajan (lisäinfo). Aika luksusta, että samana vuonna tulee kolme uutta Disney-musikaalia Suomeen, siis sellaisia, joita täällä ei ole ennen esitetty. Lippujen hinnat vaikutti täälläkin olevan aika korkealla, mutta kellonsoittaja oli Pocahontaksen lisäksi mun suosikki lapsena, niin tämä on vielä enempi pakko nähdä kuin Pieni Merenneito.

Helsingin Svenska teaterniin on tulossa Maija Poppanen esityskaudelle 2020/21 (lisäinfo). HKT:n versio kymmenen vuotta sitten jäi väliin, mutta tämän mä ehkä uskallan mennä katsomaan, koska en traumatisoitunut elokuva-jatko-osastakaan. Svenskanissakin on kyllä aika kalliita lippuja, mutta tähänkin on vielä aikaa säästää.  Myös ainakin Lahden kaupunginteatterissa ja Åbo Svenska teaternissa esitetään musikaaleja, mutta ne ei ole ainakaan vielä ilmoittaneet ensi talven ohjelmistoaan.

Teatteri on mulla sellainen juttu, jota haluisin tukea enempi, kun tykkään siitä taidemuotona ja haluaisin mielelläni käyttää rahojani enempi kulttuuriin. Parhaimmillaan kävin useamman kerran vuodessa katsomassa jotain, nyt muutamana viime vuonna en oikein mitään. Elokuvateatterissa käyntiä olen taas parin vuoden sisään lisännyt ja tarkoitus olisi sama tehdä teatterinkin osalta. Ympäristönäkökulmasta muutenkin tavaroiden ostelun sijasta pitäisi tukea enempi palveluita ja teatteri on just hyvä siihen tarkoitukseen. Samalla se kansantalous pysyy pyörimässä (tästä moni siis huolestuu kuullessaan kaikista ostolakoista)…. Kotimaanmatkailu on hyvä idea, kun se on ekologisempaa kuin kauas lentäminen ja samalla tukee työllisyyttä täällä. Itse olen siis lähdössä kesällä ainakin tuonne Turkuun teatterimatkalle, myös Tampereelle aika varmasti. En ole vielä ostanut lippua kumpaankaan, niin en ole varma olisinko yötäkin ja tekisin jotain muuta samalla.

Kun disnerd lomalle lähti

20190314_190435

Olin viime viikonlopun seurakunnan leirillä. Sitä varten pakatessa hokasin, että tuli vähän Disney-painotteinen varustus mukaan:

  • Nalle Puh -pussilakana (Kierrätyskeskus)
  • Nemoa etsimässä (Kierrätyskeskus)
  • Mikki-t-paita (Primark)
  • Leijonakuningas-yöpaita (Primark)
  • Mikki-sukat (Primark)
  • Aku Ankka -ristikkolehti (kirjaston kierrätyskärry)
  • Frozen-laastareita (Citymarket)
  • Prinsessa-pillejä (Kierrätyskeskus)
  • Tarmo Karvanen -maskotti laukussa kiinni (kirppikseltä)

Näistä useampi on siis viimeaikainen hankinta, joita ei ole erikseen tullut täällä esiteltyä. Olen edelleen yrittänyt vetää sitä linjaa, että hankin vaan tarpeellisia käyttöön tulevia tavaroita ja niistäkin mahdollisimman moni käytettynä.

(Näitten lisäksi mukana eväitä, muutama lisävaate, kirja ja kutimet. Pakko opetella paremmaksi pakkaajaksi, kun tuo 30 litran kassi tuntuu liian pieneltä yhtä viikonloppua varten, vaikka luulisi sen olevan sopiva.)

101 dalmatialaista

20190310_120143

101 dalmatialaista neljänä eri-ikäisenä versiona: kuvakirja (1977), Dodie Smithin kirjoittama lastenkirja (1956), animaatioelokuva (1961) ja live action -elokuva (1996).

Ostin live action -elokuvan viime vuonna Tukholmasta kirpputorilta dvd:nä ja äskettäin tuli sopiva hetki sen katsomiselle. Olin nähnyt sen aiemmin uutena elokuvateatterissa. Samalla vaivalla halusin katsoa myös animaatioversion, koska edellisestä katsomiskerrasta oli vuosia aikaa.

Elokuvien taustalla oleva kirjakin oli tätä ennen jäänyt lukematta. Tuo elokuvan perusteella tehty kuvakirja sen sijaan oli yksi suosikeistani lapsena, mutten ole selaillut sitä vuosiin. En oikeastaan edes muista, milloin olen edes nähnyt animaation ensimmäisen kerran, kun monet Disneyn tuotoksista oli tosiaan lapsena mulle tutumpia kuvakirjaversioina.

Kirja ja molemmat elokuvat on kaikki aika erityyppisiä, vaikka sama tarina onkin kyseessä. Live actionissa tarinaa on nykyaikaistettu jonkin verran ja muokattu muutenkin, esim. Roger on muuttunut säveltäjästä videopelisuunnittelijaksi ja Cruela DeVil vanhasta koulukaverista pomoksi. Kirjassakin oli jotain yksityiskohtien eroja elokuviin nähden. Suurin juttu oli ehkä se, että aikuisia koiria oli kolme: pennut olivat Pongon ja Missisin, kun Perdita oli pennuille alkuvaiheen varaäiti.  Koirien pako vankeudesta on jossain määrin erilainen kaikissa kolmessa versiossa, muut erot olivat kaikki pienempiä.

Katsottiin live action -versiota osittain äitini kanssa ja sain muutaman kommentin siitä. Elokuvassa oli kova meteli ja vauhti päällä, jonka jälkeen animaatio tuntuu tosi kesyltä. Samalla hän ihmetteli sitä, ettei kai meitä ole oikeasti viety katsomaan tällaista elokuvaa lapsina (kyllä, tosiaan vietiin). Toisaalta sitten häiritsi, miksei eläimet puhu samalla tavalla kuin saman ajan hittielokuva Babessa ja omasta mielestäkin se olisi ollut toimiva ratkaisu.